fbpx

YLE: Ilmastokatastrofi peruutettu

Sain eräältä blogini lukijalta toiveen, että vanhoja Ylen ilmastonmuutoksesta kertovia dokumentteja pitäisi tuoda uudelleen esille, sillä asia ei ole muuttunut ja dokumentit ovat yhä ajankohtaisia. Ilmastohan ei ole lämmennyt viimeiseen 20 vuoteen ja silti edelleen väitetään, että katastrofi on ovella. Näistä dokumenteista on yhdeksän vuotta aikaa, eivätkä jääkarhut ole kuluneena aikana kuolleet, napajäätiköt eivät ole sulaneet, eikä merenpintakaan ole havaittavasti noussut jne. Voidaankin todeta, että ohjelman sanoma on pitänyt paikkansa.

Alla olevasta linkistä löytyy Ylen vuonna 2009 julkaisema ’Ilmastokatastrofi peruutettu’ -ohjelma:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/05/17/ilmastokatastrofi-peruutettu

Toinen alle linkitetty niin ikään 2009 julkaistu Ylen dokumentti ’Ilmastogate’ taas kertoo ilmastotutkijoiden keskinäisestä viestittelystä, joka levisi nettiin ja paljasti hyvin kyseenalaista toimintaa.

Tämän jälkimmäisen jutun lopussa on erikoinen linkkilista ja teksti: ”Toimituksen huomautus: Jutussa esitetyt väitteet ovat näyttäytyneet myös toisessa valossa, artikkelin lopusta löytyy linkkejä asiaa käsitteleviin kirjoituksiin.” Nämä tuskin ovat alkuperäisen jutun sisältöä. Molempia juttuja on muokattu 9.10.2018, eli nyt lähes vuosikymmen myöhemmin ilmastohysterian ollessa jälleen pinnalla. Miksikähän? (HUOM! Yle on 21.12.2018 tämän kirjoitukseni jälkeen poistanut ym. ”Toimituksen huomautus…” -lauseen.)

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/21/ilmastogate

Selvyyden vuoksi totean etten ole ’ilmastodenialisti’. Ilmastonmuutos on todellinen luonnollinen ilmiö kuten se on ollut koko maapallon olemassaolon ajan. Ihmisellä on ilmastoon jokin, todennäköisesti pieni, vaikutus.

Työntekijä, omistaja, sijoittaja – vastakkainasettelun aika on ohi

Sain eräältä tuttavaltani alla olevan kirjoituksen, jonka julkaisen sellaisenaan. Kirjoittaja haluaa pysyä nimettömänä, mutta silti jakaa kokemuksensa. Omia kommenttejani tekstin jälkeen.

Työntekijästä sijoittajaksi

Lokeroiminen on yleensä vähän tyhmää, koska useimmiten henkilö kuuluu useampaan lokeroon. Otsikon mukainen tapahtuma on kuitenkin meneillään omalla kohdallani, vaikka käyn edelleen mielelläni töissä. Olen siis työntekijä ja samalla yksityissijoittaja. Jalat tukevasti molempien lokeroiden perustassa.

Miksi tästä nyt sitten pitää kirjoittaa? Ehkä yksi syy voisi olla,että sijoittaminen avartaa jonkun verran työntekijän ajattelua laajemmaksi, ymmärtämään enemmän markkinatalouteen ja työpaikan olemassaoloon liittyviä asioita. Sijoittamisen myötä alkaa kiinnostua esim. talousuutisista, joista aiemmin saattoi kiinnostua ainoastaan katastrofien yhteydessä (finanssikriisi, eurokriisi yms). Näin on tapahtunut omalla kohdallani. Sijoittamisella voi myös vaurastua pitkällä aikajänteellä, kun malttaa mielensä markkinamyllerryksissä eikä polta rahojaan kuluihin tai epämääräisiin sijoitustuotteisiin.

Varsinainen oma sijoitustoimintani lähti liikkeelle finanssikriisin aikoihin 2009 indeksirahastoihin sijoittamisella, jos nyt ei lasketa mukaan aiempia pieniä rahastosijoituksia kultapossu- yms. rahastoissa. Indeksirahastot ovat kätevin ja kustannustehokkain tapa saada laaja hajautus yhdellä tai muutamalla rahastolla. Sijoitin tasaisesti pienen/keskikokoisen osan kuukausipalkasta. Tässä vaiheessa kiinnostus alkoi kasvaa vähitellen ja aiheesta halusi oppia koko ajan lisää. Onneksi on internet!

Indeksisijoittamisen alkuvaiheessa suorat osakesijoitukset tuntuivat hieman riskipeliltä, kun kertasijoituksen olisi pitänyt olla kulujen vuoksi sen verran tuntuva, ettei kunnollista ajallista, maantieteellistä ja yhtiökohtaista hajautusta saisi kovin helposti kasaan. Mikä sitten on osaltaan johtanut tilanteeseen, että nykyisessä salkussani on n. 10 % indeksirahastojaja 90 % suoria osakkeita?

Työpaikka, jossa työskentelin, myytiin pörssifirmalle. Oltiin sitten pörssifirman väkeä ja firman osakekurssin pystyi tarkastamaan päivittäin Kauppalehden sivuilta. Aika nopeasti siinä alkoi ajattelemaan, että josko ostaisin jonkun verran oman työpaikkani osakkeita. Sitten koittikin jännittävä hetki avata arvo-osuustili ja tehdä ensimmäinen sijoitus. Tämä poiki myös loputtoman hyväntahtoisen huumorin lähteen työkavereiden kanssa. Hehän työskentelivät osittain minulle. Jopa firman johto työskenteli osittain minulle.

Kuitenkin vielä tärkeämpi hetki oli toinen osakeosto, joka kohdistui muuhun kuin oman työpaikan yhtiöön. Siitä alkoi tähän päivään asti jatkunut kiinnostus taloutta ja sijoittamista kohtaan. Salkussa on nyt kymmeniä suomalaisia ja kansainvälisiä yhtiöitä tuottamassa tasaisesti kasvavaa osinkovirtaa, joka yhdistettynä palkasta sijoituksiin laitettavaan osuuteen, kasvattaa salkkua ja osinkovirtaa edelleen.Työpaikka on vaihtunut, mutta sijoittaminen on jäänyt. Nykyinen työpaikkani ei ole pörssifirma eikä ole ainakaan vielä tarjonnut omistusosuutta, mutta eipä se haittaa, kun palkan lisäksi rahaa tulee hajautetusti ympäri maailman toimivista yhtiöistä. Olisiko salkku yhtä hyvässä jamassa pelkillä indeksisijoituksilla –luultavasti kyllä. Se on edelleen kustannustehokas ja helppo tapa hajauttaa sijoitukset ympäri maailman. Olisiko oma kiinnostukseni talouteen ja sijoittamiseen yhtä korkealla ilman tuota ensimmäistä ja toista suoraa osakeostoa – todennäköisesti ei. Kiinnostavatko edelleen työntekijöitä koskevat asiat – kyllä.

Yllä oleva tuttavani kirjoitus kuvastaa hyvin nykyisiä työpaikkoja, varsinkin korkean teknologian alalla. Lähes jokainen yritys yrittää sitouttaa työntekijänsä omistuksella mukaan yrityksen menestykseen ja pitkään töitä tehneillä on omistuksia monista yrityksistä ihan jo tältä perustalta, mikäli työnantajayritykset ovat olleet suuria. Tämä on valitettavasti Suomessa tehty kalliiksi – optiothan menevät palkkaverotuksen piiriin.

Olen itse pyrkinyt aina saamaan yrityksen avainhenkilöt myös omistajiksi. Henkisesti ero on merkittävä. Vaikka omistaisi vain pienen osan yrityksestä, niin silloin miettii enemmän myös yrityksen menestymistä, kokonaisuutta pelkän oman palkanmuodostuksen lisäksi kuten helposti ilman omistusta käy. Toki parhaimmat työntekijät ajattelevat yrityksen menestymistä ilman omistustakin. Mielestäni paras yhdistelmä on sellainen, jossa yritykselle työtä tekevät ihmiset ovat kaikissa kolmessa roolissa, eli työskentelevät, omistavat ja kantavat myös sijoitusriskiä. Sijoitusriskillä tarkoitan tässä yhteydessä sen suuruista omistusta, että sen mahdollinen menettäminen tuntuu edes jonkin verran.

Pienissä yrityksissä osakassopimuksen merkitys korostuu ja usein omistuksesta joutuu luopumaan, jos työpaikasta lähtee. Asia riippuu tehdystä sopimuksesta. Jos sukset menevät syystä tai toisesta ristiin, niin tällöin on erityisen hyvä, että etukäteen on mietittynä jonkinlainen tapa ratkaista asioita. Ihmisten tilanteet, halut ja työpanos vaihtelevat. Käytännössä hyvä henkilöstökombinaatio vaihtelee myös ajan mittaan. Itselleni on käynyt sitenkin, että olen saneerannut itseni pois yrityksen toiminnan muututtua merkittävästi. Olen tällaisessa tilanteessa pitänyt jotakuta toista itseäni pätevämpänä vetämään yritystä.

Kun olen ollut työntekijän roolissa teknofirmassa, olen noin vuoden työskentelyn jälkeen alkanut kyselemään mahdollisuutta ostaa firman osakkeita, jos olen uskonut ko. bisnekseen. Vastaavasti työnantajan roolissa, mikäli työntekijä katsotaan avainhenkilöksi, olen alkanut keskustelemaan varovasti osakkuudesta. Varovasti siksi, että osa ihmisistä ei halua sitoutua, enkä ole halunnut luoda painetta sijoittamiseen. Parhaimmillaan omistus lisää työpaikan tiimihenkeä merkittävästi ja hyvähenkisessä työpaikassa on oikein mukavaa työskennellä. Useimmat nykyajan työpaikat ovat tavalla tai toisella tiimitehtäviä. Kannustankin sekä työntekijöitä, että työnantajia keskustelemaan yrityksen omistuksesta avoimesti.

Peruin Helsingin Sanomien tilauksen ja myin Sanoma Oyj:n osakkeeni

Olen kasvavalla ärtymyksellä seurannut pitkään tilaamani Helsingin Sanomien muuttumista poliittiseksi mielipidelehdeksi, jolla on nykyisin vihervasemmistolainen maailmanparannusagenda. Perinteinen journalistityö, jossa varsinaisessa jutussa kerrotaan faktat ja mielipiteet ovat sitten erikseen kolumneissa, on heitetty romukoppaan. Lähes jokainen lehti toitottaa jonkinlaista ihmisen syyllisyyttä olettavaa vihreää katastrofiuutista tai sitten intersektionaalisen feminismin oppien mukaista juttua, jossa syyllinen on aina valkoinen lihaa syövä heteromies. Miksi maksaisin tällaisesta propagandasta? Olen myös ihmetellyt, mitä kaikkea hesari jättää kertomatta. Viime aikoina poliittinen vinouma on mielestäni näkynyt niin, että pakolaisten tekemien raiskausten uutisointi on ollut hesarissa vähäistä, eikä asioista ole puhuttu niiden oikeilla nimillä.

Päädyinkin siihen, että haikein mielin peruin tänään Helsingin Sanomien tilauksen. Myin myös omistamani Sanoma Oyj:n osakkeet, sillä pidän hesarin valittua linjaa tuhoisana osakkeen arvon kannalta. Nettikeskusteluissa olen törmännyt kymmeniin ihmisiin, jotka ovat tehneet vastaavan ratkaisun. Sekä itseäni, että muita on ärsyttänyt erityisesti hesarin ilmastonmuutokseen ottama kanta, jossa pidetään itsestään selvänä, että ihminen on syyllinen ilmastonmuutokseen, vaikka kyseessä on valtaosin luonnollinen ilmiö, johon ihmisellä on vain pieni vaikutus. Kun kerran lehdellä on agenda, niin olisi reilumpaa lukijoita kohtaan tunnustautua suoraan vihreän liikkeen äänenkannattajaksi. On yleinen salaisuus, että hesarin toimittajista on valtaosa vihreitä tai vasemmistoliittolaisia. Tämä näkyy juttujen painotuksissa ja asialliset jutut hukkuvat propagandaan.

Olen törmännyt nettikeskusteluissa jopa entiseen hesarin työntekijään, joka häpesi työskentelyään lehdessä. Kyseessä ei ole mikään yksittäinen tapaus. Netissä liikkuu esimerkiksi toimittaja Maria Asunnan kirjoitus, jonka lainaan lopuksi kokonaisuudessaan alle.

———————————-

Maria Asunta

”Lähes 20 vuotta toimittajantöitä tehneenä ja kymmeniä aikakaus- ja sanomalehtiä (mm. AL, SK, KSML) avustaneena en olisi ikinä uskonut näkeväni aikaa, jolloin perinteinen mediamme julkaisee näin mittavasti propagandaa, mielipiteenmuokkausta ja jopa valeuutisia, – ja jättää samalla julkaisematta yleisesti erittäin merkityksellistä tietoa.

Olen havainnut, että nykyään tilastoja tulkitaan miten parhaaksi nähdään, uhkakuviksi nostetaan marginaali-ilmiöitä ja subjektiivisia uhkakuvia käsitellään objektiivisina faktoina. Juttuihin haastatellaan kavereita, jotka jakavat toimittajan kanssa saman näkemyksen. Lisäksi annetaan suhteettoman paljon palstatilaa asioille ja henkilöille, jotka ovat lähellä toimittajien omaa sydäntä, esimerkiksi intersektionaalisille feministeille, jotka vihaavat ”toksista maskuliinisuutta”, tai tutkijoille, jotka käyttävät aivan käsittämätöntä uuskieltä puhumalla vaikkapa ”homososiaalisuudesta”.

Uutisia taustoitetaan ja seurataan loppuun asti liian vähän. Myös ”hampaattomuus” erottaa Suomen median muista: Poliitikkoja ei hiillosteta revolverikysymyksin ja pakoteta loogiseen argumentaatioon silloin, kun olisi syytä, mutta kimppuun käydään kyllä asioissa, joista voidaan spekuloida loputtomiin.

Suuri ongelma on sekin, ettei kansalainen ole kertojana riittävän uskottava. Tutkijoilla puolestaan on aina ”totuus” hallussaan. Monia toimittajia tuntuukin riivaavan viranomais- ja asiantuntijauskovaisuus. Tästä seuraa se, ettei ajassa olevia epäkohtia kuten raakoja ihmisoikeusloukkauksia suostuta tunnistamaan, ellei joku ole tehnyt aiheesta väitöskirjaa. Mutta kuten tiedossa on, tutkimukset tulevat pitkällä viiveellä, eikä tutkimusapurahoja anneta hankkeille, joiden oletetaan uhmaaman tieteenalan konsensusta.

Epäkohtien lista on pitkä, ja tuntuu, että jokin eettinen selkäranka on jo katkennut. Päin mäntyä mennään ideologia edellä. Jopa Julkisen sanan neuvosto (JSN) on miehitetty (henkilöitetty?) samanmielisillä hyväsisar-oletetuilla.

Taantumuksellista on se, että lehdet ovat sulkeneet netistä kommenttipalstansa, joten lukijat eivät voi oikaista toimitusten virheitä. Erityisen huolestuttavaa on se, että jotkut toimittajat ovat muuttuneet niin ylimielisiksi, etteivät he suostu oikaisemaan valeuutisiaan ja vääriä tulkintojaan. (Muistanette vuoden takaisen #alpakan mediakohun ytimessä.)

Kirjoitin vuonna 2015, että me toimittajat olemme luoneet vaihtoehtomediat, ja ajattelen näin yhä. Esimerkiksi #MV oli suora vastaus journalismin omaan kriisiin. Media ansaitsi sen.

Kaipaan vanhoja aikoja, kun toimituksissa oltiin huolellisia ja puntaroitiin tarkkaan, mitä sanotaan ja miten sanotaan. Toimituksellista valtaa ei luovutettu toimituksen ulkopuolelle, painostukseen ei alistuttu. Varottiin lähtemästä yhden asian äänitorveksi. (Tai no, kyllä silloinkin pitiedistää ”kasvun ja kehityksen ideologiaa”, mutta se oli pientä verrattuna nykyiseen monikultturismilobbaukseen.) Vältettiin olemasta tuomareita, sossutätejä, pappeja tai imaameja, poikkeuksena kolumnit. Oli tavoiteltavaa ja hyveellistä olla #vallanvahtikoiria.

Median tehtävä ei ole rakenteellinen sosiaalityö tai ”maailman muuttaminen” kuten Hesarissa uskotaan, vaan #tiedonvälitys. Se edellyttää sitä, että pysytään realiteeteissa. Journalismin tulee siksi sanoutua irti affektiivisista kampanjoista ja ideologioista, ja palata perustehtäväänsä: tiedonvälitykseen.

Peräänkuulutan siis mediaa, joka ansaitsee yleisönsä luottamuksen pyrkimällä totuudelliseen tiedonvälitykseen.

Tavallaan on myös haikea olo. Joskus oli kunnia-asia sanoa olevansa journalisti. Tänä vuonna erosin Journalistiliitosta, johon olin kuulunut vuodesta 2002.

Olen pettynyt myös itseeni. En ole saanut koko vuonna aikaiseksi oikein mitään merkittävää.

Anteeksi, jos pilaan jonkun päivän tällä ääneenajattelullani.

Tai mitähän minä tässä anteeksipyytelen yhtään mitään.

Perutaan siis anteeksipyyntö!”


https://sanoma.fi/tiedote/helsingin-sanomat-muistuttaa-rumasta-totuudesta-rumilla-villapaidoilla/

http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/265785-viimeinen-blogi-vapaan-sanan-hautajaiset-usarissa