Luin vihdoin kirjan, joka on ollut pitkään lukulistallani. Suomen ulkoministeriössä pitkään palvellut diplomaatti Matti Kääriäinen kirjoitti vuonna 2015 kirjan Kehitysavun kirous, joka ”sai demareille ja vihreille täyshälytyksen päälle” kuten Verkkouutiset kirjoitti. Kääriäinen toimi pääasiassa kehitystehtävien parissa, viimeisinä vuosinaan ulkoasiainneuvos Kääriäinen oli suurlähettiläänä.
Harvoin saa lukea näin suoraa tekstiä. Kritiikkiä ei todellakaan säästellä. Alla muutama lainaus kirjasta.
”Ikuista taistelua käytiin projektiautoista, joihin paikalliset johtajat kovin mielellään halusivat päästä käsiksi, vaikka ne oli tarkoitettu suomalaisten asiantuntijoiden kuljetustarpeisiin. Kehitysavulla hankitut, hienot nelivetoautot ovatkin olleet näihin päiviin asti kaikkein halutuimpia kehitysyhteistyötuotteita.”
”Yksi pysyvä seuraus kehitysyhteistyöstämme Somaliassa oli myös tuolloin alkanut pakolaisvirta Suomeen.”
”Nykyisin Afrikka kuitenkin tuottaa henkeä kohden vähemmän maataloustuotteita kuin 50 vuotta sitten, jolloin kehitysapua alettiin laajemmassa määrin Afrikalle antaa.”
”Todellisuudessa apu on tehokkaasti estänyt paikallista tuotantoa kehittymästä. Lisäksi se on tuhonnut paikallisten viljelijöiden motivaation ja kilpailukyvyn.”
”Kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista. Projektien suunnittelu ja tulosjohtaminen olivat riittämättömiä. Niiden perusteella ei yleisesti ottaen pystynyt seuraamaan hankkeen edistymistä, mittaamaan tuloksia tai analysoimaan riskejä.”
”Teemana oli hankkeiden kyky tulla toimeen ja jatkaa aktiviteetteja sen jälkeen, kun Suomen apu loppuisi. Asiaa kutsutaan englanniksi termillä sustainability . Kuvasin laveasti apuriippuvuuden taustoja ja kysyin läsnäolijoilta, josko kukaan heistä osaisi kertoa mitä sustainability oikein käytännössä heidän työlleen tarkoittaa. Vallitsi hetken syvä hiljaisuus, mutta sitten yksi käsi nousi ylös. ”Se tarkoittaa sitä”, ilmoitti kokenut naisedustaja itsevarmalla tyylillä, ”että hyvissä ajoin ennen kuin Suomen tuki loppuu, meidän tulee löytää uusi avunantaja jatkamaan tukea. Esimerkiksi Saksa tai Ruotsi.” Tähän vastaukseen tiivistyy yksi kehitysyhteistyön keskeisimmistä epäonnistumisista.”
”Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt niissä maissa, jotka eivät ole saaneet kehitysapua, mutta se on jopa lisääntynyt niissä maissa, jotka ovat olleet kehitysyhteistyön erityisenä kohdealueena. Eniten äärimmäinen köyhyys on vähentynyt Kiinassa ja muissa nousevissa talouksissa, joiden kehityksessä kehitysyhteistyöllä ei ole ollut mitään roolia. Huonointa kehitys on ollut kehitysyhteistyön pääkohdealueella eli Saharan eteläpuolisissa maissa.”
”Suomen kehitysyhteistyöstä tehtyjen metaevaluointien havaintojen valossa kehitysyhteistyöllämme ei näytä olevan vaikutusta köyhyyden vähenemiseen, eikä Suomi myöskään ole kiinnostunut mittaamaan avun vaikuttavuutta.”
”Toinen myytti on se, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa maiden demokratiakehitykseen ja hyvän hallinnon vahvistumiseen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Käytännössä pyrkimykset länsimaisten demokratiakäytäntöjen luomiseksi köyhiin kehitysmaihin ovat tuottaneet päinvastaisen tuloksen. Ne ovat heikentäneet demokratian ja hyvän hallinnon toimivuutta. Asiaa on selvitelty useissa tutkimuksissa.”
”Maailmanpankin tutkimuksessa The Curse of Aid (Avun kirous) vuodelta 2005. Tutkimuksen johtopäätös on, että kehitysapu on demokratian kehittymisen kannalta vielä suurempi kirous kuin luonnonvarat. Ne ovat ohjanneet kohdemaiden hallintoa kilpailemaan siitä, kuinka hyötyä eniten saadusta kehitysavusta sen sijaan että energiaa käytettäisiin maan todelliseen kehittämiseen.”
”Kolmas kehitysyhteistyöhön liittyvä myytti kuuluu: kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja perustuu aidosti kohdemaiden omistajuuteen ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen . Todellisuus on juuri päinvastainen. Tämä johtuu siitä, että kaikista puheista huolimatta avunantajille on ollut mahdotonta hyväksyä kehitysmaiden analyyseja omasta tilanteestaan ja tarpeistaan. Kehitysyhteistyöhön juurtunut lähtökohta on, että kehitysmaat ovat kehitysmaita juuri siksi, että ne eivät tiedä mikä niille olisi hyväksi.”
”Kriittisen toiminnan ongelmallisuus ulkoministeriössä oli tullut esiin jo aiemmin laajan niin sanottua tulosperustaista johtamista koskevan ulkoisen evaluoinnin yhteydessä. Loppuraportissaan evaluoijat toteavat UM:n toimintakulttuurin olevan tulosperustaiselle toiminnalle vastakkaista:”
”Riskien ottamisen sijaan niitä vältellään. Virkamiehille tärkeintä on uraeteneminen eikä riskejä haluta ottaa. On tärkeintä olla samaa mieltä enemmistön kanssa ja virheitä on helpoin vältellä, kun ei tee päätöksiä lainkaan.”
”Kriittisen ajattelun perinne ei ole vahva monissakaan organisaatioissa eikä etenkään ulkoministeriössä, jossa totuudet tulevat ylhäältä annettuina.”
”Tärkeintä on saada yksityissektorin valtavat resurssit yleisen hyvän palvelukseen.”
”Uusi kehitysagenda tarkoittaa ennen kaikkea ”hyvän hallinnon” toteuttamista globaalilla tasolla .”
”Todelliseen muutoksen tähtäävä kehityspolitiikka olisi enemmänkin rikkaisiin maihin ja niiden yrityksiin kohdistuvaa toimintaa kuin kaivojen kaivamista kehitysmaihin.”
”Kesti yli 30 vuotta ennen kuin pystyin tunnustamaan, että kehitysapu ei nykyisellään toimi.”
Kirjan ilmestyessä vuonna 2015 jopa Yle teki asiasta jutun. Näinköhän tekisi enää nykypäivänä? Ylessä on ollut nähtävissä historian uudelleenkirjoitusta. Esimerkiksi Ylen MOT-ohjelman Jääkausihälytys -dokumentti on piilotettu Ylen arkistosta.
Muita kirjasta tuoreeltaan uutisoineita tahoja olivat mm. Ilta-Sanomat, Maailman Kuvalehti, Uljas, Kansan Uutiset, Uusi Suomi ja Suomen Uutiset.
Kirja on edelleen ostettavissa mm. Into-kustannuksen sivuilta: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/kehitysavun_kirous/
Kyllähän minä tiesin, että kehitysavusta suuri osa menee hukkaan, mutta en tajunnut, että tilanne on noin paha. Rahaa ja resursseja on sata vuotta kaadettu Afrikan kankkuloiden kaivoihin. Suosittelen kirjaa silmät avaavana lukukokemuksena.