fbpx

Kategoria: Sijoittaminen

Parempi eläkejärjestelmä

Olen kirjoittanut eläkeasioista useammankin kriittisen kirjoituksen tähän blogiin. Nyt on aika hahmotella parempaa eläkejärjestelmää. Millainen olisi hyvä eläkejärjestelmä?

Mielestäni järjestelmän pitäisi täyttää muutamia kriteerejä:

  1. Järjestelmään kerätyt rahat tuottavat hyvin.
  2. Järjestelmän kulut ovat alhaiset, sekä varojen keräämisessä, että sijoitusten hoidossa.
  3. Järjestelmä kannustaa tekemään työtä ja kartuttamaan eläkettä.
  4. Kerätyt rahat ovat omassa hallinnassa ja käytettävissä milloin tahansa.
  5. Järjestelmä ottaa huomioon myös sellaiset, jotka eivät osaa hoitaa asioitaan tai eivät muusta syystä kykene eläkevaroja keräämään.

Tällä hetkellä eläkerahastoissa olevat 200 miljardia euroa tuottavat surkeasti ja kulut ovat korkeat. Tästä olen kirjoittanut erillisen kirjoituksen. Järjestelmän kulut ovat noin kaksi miljardia euroa vuodessa, koska sijoitusten hoitoon käytettyjen 1,6 mrd euron lisäksi tulevat myös varojen keräämisen kustannukset. Kaksi miljardia euroa on järkyttävä summa täysin turhaa kulua. Nämä rahat menevät eläkevakuutusyhtiöiden palkka- ym. kuluihin, sekä ulkopuolisille sijoitusyhtiöille. Mikäli järjestelmä toimisi hyvin, varat tuottaisivat noin kahdeksantoista (18) miljardia euroa keskimäärin vuosittaista tuottoa. Nyt päästään tuskin puoleen tuosta.

Nykyinen järjestelmä laskee työntekijöiden haluja kartuttaa eläkettä, sillä järjestelmä ei ole kulujen yms. osalta läpinäkyvä ja näitä vertailuja tekee harva, eläkevarojen tuotto on huono jne. Jos eläkkeen järjestäminen olisi omissa käsissä, niin asia kiinnostaisi huomattavasti enemmän, nostaisi työhaluja ja lisäisi kilpailua vapaaehtoisissa eläkejärjestelyissä. Paremmalla nykyisten varojen tuotolla olisi mahdollista nostaa tuntuvasti tällä hetkellä maksettavia eläkkeitä.

Kun eläkevarat ovat omassa hallussa, niin ne ovat käytettävissä milloin halutaan. Jos tulee vaikka erikoinen syöpä, jonka hoitoa saa vain ulkomailta tai parantumaton tauti ja haluaa tuhlata rahat ennen kuolemaansa. Tai jos kuolee, niin lapset perivät rahat. Nyt varat menevät vakuutusyhtiölle. Joskus siis varojen hallinnassa on kysymys elämästä ja kuolemasta, eikä edes välttämättä omasta, vaan kysymys voi olla esim. omasta lapsesta.

Osa ihmisistä ei osaa tai halua järjestää asioitaan, vapaaehtoinen eläkesäästäminen on muusta syystä mahdotonta tai omissa sijoituksissa on otettu liikaa riskiä ja käy huono tuuri. Tällaisia tilanteita varten järjestelmässä on oltava pakollinen maksu joka koskee kaikkia. Tämän maksun osuus voi kuitenkin olla huomattavasti nykyistä TYEL-maksua pienempi.

Vuonna 2018 työntekijän eläkelain mukainen keskimääräinen työeläkevakuutusmaksu oli 24,4 prosenttia palkasta. Kun lasken lukuja auki, niin kyseessä on tulonsiirto työnantajalta eläkevakuutusyhtiön työntekijöille ja sijoituksia hoitaville ulkopuolisille. Eläkkeensaajat saavat joskus aikanaan sitten surkeaa eläkettä, jos selviävät elävinä sinne asti.

Tuon nykyisen eläkevakuutuksiin menevän summan voisi jakaa toisin siten, että
– 5 %-yksikköä menisi pakolliseen julkiseen eläkevakuutukseen, josta jokainen saisi 65-vuotiaana kansaneläkkeen. Vaikka miten lasken tätä ns. pakollista vakuutusta auki, niin en saa siihen kulumaan viittä prosenttia suurempaa osuutta. Tällä summalla voidaan turvata pieni, mutta riittävä eläke.
– 10 %-yksikköä saisi jokainen työntekijä korotusta palkkaansa; tuon voisi käyttää haluamallaan tavalla, toki kannustettaisiin vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen, koska kansaneläke tulisi olemaan pieni. Mikäli sijoittaisi vapaaehtoiseen eläkevakuutukseen jatkuvasti 10 % palkastaan, niin eläkeikään mennessä olisi kertynyt sievoinen summa. Tässä voisi olla verovähennys, eli jos summan sijoittaisi eläkevakuutukseen, niin siitä ei tarvitsisi maksaa palkkaveroja, vaan verot maksettaisiin vasta varoja ulos nostettaessa. Jos haluaisi rahat ’heti käteen’, niin maksettaisiin normaalit palkkaverot.
– Lopuilla melkein 10 %-yksiköllä voitaisiin pienentää työnantajan maksurasitusta.

————————–

PÄIVITYS – kuulin kirjoituksen jälkeen, että Sveitsissä on käytössä maksuiltaaan samankaltainen järjestelmä, jossa on juuri tuo sama pakollinen 5 % maksu ja muut ovat kunkin omia rahoja. Sveitsiläisten henkilökohtainen omaisuus on merkittävästi suomalaisia suurempi. Olisiko tässä osaselitys asiaan?

Työntekijä, omistaja, sijoittaja – vastakkainasettelun aika on ohi

Sain eräältä tuttavaltani alla olevan kirjoituksen, jonka julkaisen sellaisenaan. Kirjoittaja haluaa pysyä nimettömänä, mutta silti jakaa kokemuksensa. Omia kommenttejani tekstin jälkeen.

Työntekijästä sijoittajaksi

Lokeroiminen on yleensä vähän tyhmää, koska useimmiten henkilö kuuluu useampaan lokeroon. Otsikon mukainen tapahtuma on kuitenkin meneillään omalla kohdallani, vaikka käyn edelleen mielelläni töissä. Olen siis työntekijä ja samalla yksityissijoittaja. Jalat tukevasti molempien lokeroiden perustassa.

Miksi tästä nyt sitten pitää kirjoittaa? Ehkä yksi syy voisi olla,että sijoittaminen avartaa jonkun verran työntekijän ajattelua laajemmaksi, ymmärtämään enemmän markkinatalouteen ja työpaikan olemassaoloon liittyviä asioita. Sijoittamisen myötä alkaa kiinnostua esim. talousuutisista, joista aiemmin saattoi kiinnostua ainoastaan katastrofien yhteydessä (finanssikriisi, eurokriisi yms). Näin on tapahtunut omalla kohdallani. Sijoittamisella voi myös vaurastua pitkällä aikajänteellä, kun malttaa mielensä markkinamyllerryksissä eikä polta rahojaan kuluihin tai epämääräisiin sijoitustuotteisiin.

Varsinainen oma sijoitustoimintani lähti liikkeelle finanssikriisin aikoihin 2009 indeksirahastoihin sijoittamisella, jos nyt ei lasketa mukaan aiempia pieniä rahastosijoituksia kultapossu- yms. rahastoissa. Indeksirahastot ovat kätevin ja kustannustehokkain tapa saada laaja hajautus yhdellä tai muutamalla rahastolla. Sijoitin tasaisesti pienen/keskikokoisen osan kuukausipalkasta. Tässä vaiheessa kiinnostus alkoi kasvaa vähitellen ja aiheesta halusi oppia koko ajan lisää. Onneksi on internet!

Indeksisijoittamisen alkuvaiheessa suorat osakesijoitukset tuntuivat hieman riskipeliltä, kun kertasijoituksen olisi pitänyt olla kulujen vuoksi sen verran tuntuva, ettei kunnollista ajallista, maantieteellistä ja yhtiökohtaista hajautusta saisi kovin helposti kasaan. Mikä sitten on osaltaan johtanut tilanteeseen, että nykyisessä salkussani on n. 10 % indeksirahastojaja 90 % suoria osakkeita?

Työpaikka, jossa työskentelin, myytiin pörssifirmalle. Oltiin sitten pörssifirman väkeä ja firman osakekurssin pystyi tarkastamaan päivittäin Kauppalehden sivuilta. Aika nopeasti siinä alkoi ajattelemaan, että josko ostaisin jonkun verran oman työpaikkani osakkeita. Sitten koittikin jännittävä hetki avata arvo-osuustili ja tehdä ensimmäinen sijoitus. Tämä poiki myös loputtoman hyväntahtoisen huumorin lähteen työkavereiden kanssa. Hehän työskentelivät osittain minulle. Jopa firman johto työskenteli osittain minulle.

Kuitenkin vielä tärkeämpi hetki oli toinen osakeosto, joka kohdistui muuhun kuin oman työpaikan yhtiöön. Siitä alkoi tähän päivään asti jatkunut kiinnostus taloutta ja sijoittamista kohtaan. Salkussa on nyt kymmeniä suomalaisia ja kansainvälisiä yhtiöitä tuottamassa tasaisesti kasvavaa osinkovirtaa, joka yhdistettynä palkasta sijoituksiin laitettavaan osuuteen, kasvattaa salkkua ja osinkovirtaa edelleen.Työpaikka on vaihtunut, mutta sijoittaminen on jäänyt. Nykyinen työpaikkani ei ole pörssifirma eikä ole ainakaan vielä tarjonnut omistusosuutta, mutta eipä se haittaa, kun palkan lisäksi rahaa tulee hajautetusti ympäri maailman toimivista yhtiöistä. Olisiko salkku yhtä hyvässä jamassa pelkillä indeksisijoituksilla –luultavasti kyllä. Se on edelleen kustannustehokas ja helppo tapa hajauttaa sijoitukset ympäri maailman. Olisiko oma kiinnostukseni talouteen ja sijoittamiseen yhtä korkealla ilman tuota ensimmäistä ja toista suoraa osakeostoa – todennäköisesti ei. Kiinnostavatko edelleen työntekijöitä koskevat asiat – kyllä.

Yllä oleva tuttavani kirjoitus kuvastaa hyvin nykyisiä työpaikkoja, varsinkin korkean teknologian alalla. Lähes jokainen yritys yrittää sitouttaa työntekijänsä omistuksella mukaan yrityksen menestykseen ja pitkään töitä tehneillä on omistuksia monista yrityksistä ihan jo tältä perustalta, mikäli työnantajayritykset ovat olleet suuria. Tämä on valitettavasti Suomessa tehty kalliiksi – optiothan menevät palkkaverotuksen piiriin.

Olen itse pyrkinyt aina saamaan yrityksen avainhenkilöt myös omistajiksi. Henkisesti ero on merkittävä. Vaikka omistaisi vain pienen osan yrityksestä, niin silloin miettii enemmän myös yrityksen menestymistä, kokonaisuutta pelkän oman palkanmuodostuksen lisäksi kuten helposti ilman omistusta käy. Toki parhaimmat työntekijät ajattelevat yrityksen menestymistä ilman omistustakin. Mielestäni paras yhdistelmä on sellainen, jossa yritykselle työtä tekevät ihmiset ovat kaikissa kolmessa roolissa, eli työskentelevät, omistavat ja kantavat myös sijoitusriskiä. Sijoitusriskillä tarkoitan tässä yhteydessä sen suuruista omistusta, että sen mahdollinen menettäminen tuntuu edes jonkin verran.

Pienissä yrityksissä osakassopimuksen merkitys korostuu ja usein omistuksesta joutuu luopumaan, jos työpaikasta lähtee. Asia riippuu tehdystä sopimuksesta. Jos sukset menevät syystä tai toisesta ristiin, niin tällöin on erityisen hyvä, että etukäteen on mietittynä jonkinlainen tapa ratkaista asioita. Ihmisten tilanteet, halut ja työpanos vaihtelevat. Käytännössä hyvä henkilöstökombinaatio vaihtelee myös ajan mittaan. Itselleni on käynyt sitenkin, että olen saneerannut itseni pois yrityksen toiminnan muututtua merkittävästi. Olen tällaisessa tilanteessa pitänyt jotakuta toista itseäni pätevämpänä vetämään yritystä.

Kun olen ollut työntekijän roolissa teknofirmassa, olen noin vuoden työskentelyn jälkeen alkanut kyselemään mahdollisuutta ostaa firman osakkeita, jos olen uskonut ko. bisnekseen. Vastaavasti työnantajan roolissa, mikäli työntekijä katsotaan avainhenkilöksi, olen alkanut keskustelemaan varovasti osakkuudesta. Varovasti siksi, että osa ihmisistä ei halua sitoutua, enkä ole halunnut luoda painetta sijoittamiseen. Parhaimmillaan omistus lisää työpaikan tiimihenkeä merkittävästi ja hyvähenkisessä työpaikassa on oikein mukavaa työskennellä. Useimmat nykyajan työpaikat ovat tavalla tai toisella tiimitehtäviä. Kannustankin sekä työntekijöitä, että työnantajia keskustelemaan yrityksen omistuksesta avoimesti.

Peruin Helsingin Sanomien tilauksen ja myin Sanoma Oyj:n osakkeeni

Olen kasvavalla ärtymyksellä seurannut pitkään tilaamani Helsingin Sanomien muuttumista poliittiseksi mielipidelehdeksi, jolla on nykyisin vihervasemmistolainen maailmanparannusagenda. Perinteinen journalistityö, jossa varsinaisessa jutussa kerrotaan faktat ja mielipiteet ovat sitten erikseen kolumneissa, on heitetty romukoppaan. Lähes jokainen lehti toitottaa jonkinlaista ihmisen syyllisyyttä olettavaa vihreää katastrofiuutista tai sitten intersektionaalisen feminismin oppien mukaista juttua, jossa syyllinen on aina valkoinen lihaa syövä heteromies. Miksi maksaisin tällaisesta propagandasta? Olen myös ihmetellyt, mitä kaikkea hesari jättää kertomatta. Viime aikoina poliittinen vinouma on mielestäni näkynyt niin, että pakolaisten tekemien raiskausten uutisointi on ollut hesarissa vähäistä, eikä asioista ole puhuttu niiden oikeilla nimillä.

Päädyinkin siihen, että haikein mielin peruin tänään Helsingin Sanomien tilauksen. Myin myös omistamani Sanoma Oyj:n osakkeet, sillä pidän hesarin valittua linjaa tuhoisana osakkeen arvon kannalta. Nettikeskusteluissa olen törmännyt kymmeniin ihmisiin, jotka ovat tehneet vastaavan ratkaisun. Sekä itseäni, että muita on ärsyttänyt erityisesti hesarin ilmastonmuutokseen ottama kanta, jossa pidetään itsestään selvänä, että ihminen on syyllinen ilmastonmuutokseen, vaikka kyseessä on valtaosin luonnollinen ilmiö, johon ihmisellä on vain pieni vaikutus. Kun kerran lehdellä on agenda, niin olisi reilumpaa lukijoita kohtaan tunnustautua suoraan vihreän liikkeen äänenkannattajaksi. On yleinen salaisuus, että hesarin toimittajista on valtaosa vihreitä tai vasemmistoliittolaisia. Tämä näkyy juttujen painotuksissa ja asialliset jutut hukkuvat propagandaan.

Olen törmännyt nettikeskusteluissa jopa entiseen hesarin työntekijään, joka häpesi työskentelyään lehdessä. Kyseessä ei ole mikään yksittäinen tapaus. Netissä liikkuu esimerkiksi toimittaja Maria Asunnan kirjoitus, jonka lainaan lopuksi kokonaisuudessaan alle.

———————————-

Maria Asunta

”Lähes 20 vuotta toimittajantöitä tehneenä ja kymmeniä aikakaus- ja sanomalehtiä (mm. AL, SK, KSML) avustaneena en olisi ikinä uskonut näkeväni aikaa, jolloin perinteinen mediamme julkaisee näin mittavasti propagandaa, mielipiteenmuokkausta ja jopa valeuutisia, – ja jättää samalla julkaisematta yleisesti erittäin merkityksellistä tietoa.

Olen havainnut, että nykyään tilastoja tulkitaan miten parhaaksi nähdään, uhkakuviksi nostetaan marginaali-ilmiöitä ja subjektiivisia uhkakuvia käsitellään objektiivisina faktoina. Juttuihin haastatellaan kavereita, jotka jakavat toimittajan kanssa saman näkemyksen. Lisäksi annetaan suhteettoman paljon palstatilaa asioille ja henkilöille, jotka ovat lähellä toimittajien omaa sydäntä, esimerkiksi intersektionaalisille feministeille, jotka vihaavat ”toksista maskuliinisuutta”, tai tutkijoille, jotka käyttävät aivan käsittämätöntä uuskieltä puhumalla vaikkapa ”homososiaalisuudesta”.

Uutisia taustoitetaan ja seurataan loppuun asti liian vähän. Myös ”hampaattomuus” erottaa Suomen median muista: Poliitikkoja ei hiillosteta revolverikysymyksin ja pakoteta loogiseen argumentaatioon silloin, kun olisi syytä, mutta kimppuun käydään kyllä asioissa, joista voidaan spekuloida loputtomiin.

Suuri ongelma on sekin, ettei kansalainen ole kertojana riittävän uskottava. Tutkijoilla puolestaan on aina ”totuus” hallussaan. Monia toimittajia tuntuukin riivaavan viranomais- ja asiantuntijauskovaisuus. Tästä seuraa se, ettei ajassa olevia epäkohtia kuten raakoja ihmisoikeusloukkauksia suostuta tunnistamaan, ellei joku ole tehnyt aiheesta väitöskirjaa. Mutta kuten tiedossa on, tutkimukset tulevat pitkällä viiveellä, eikä tutkimusapurahoja anneta hankkeille, joiden oletetaan uhmaaman tieteenalan konsensusta.

Epäkohtien lista on pitkä, ja tuntuu, että jokin eettinen selkäranka on jo katkennut. Päin mäntyä mennään ideologia edellä. Jopa Julkisen sanan neuvosto (JSN) on miehitetty (henkilöitetty?) samanmielisillä hyväsisar-oletetuilla.

Taantumuksellista on se, että lehdet ovat sulkeneet netistä kommenttipalstansa, joten lukijat eivät voi oikaista toimitusten virheitä. Erityisen huolestuttavaa on se, että jotkut toimittajat ovat muuttuneet niin ylimielisiksi, etteivät he suostu oikaisemaan valeuutisiaan ja vääriä tulkintojaan. (Muistanette vuoden takaisen #alpakan mediakohun ytimessä.)

Kirjoitin vuonna 2015, että me toimittajat olemme luoneet vaihtoehtomediat, ja ajattelen näin yhä. Esimerkiksi #MV oli suora vastaus journalismin omaan kriisiin. Media ansaitsi sen.

Kaipaan vanhoja aikoja, kun toimituksissa oltiin huolellisia ja puntaroitiin tarkkaan, mitä sanotaan ja miten sanotaan. Toimituksellista valtaa ei luovutettu toimituksen ulkopuolelle, painostukseen ei alistuttu. Varottiin lähtemästä yhden asian äänitorveksi. (Tai no, kyllä silloinkin pitiedistää ”kasvun ja kehityksen ideologiaa”, mutta se oli pientä verrattuna nykyiseen monikultturismilobbaukseen.) Vältettiin olemasta tuomareita, sossutätejä, pappeja tai imaameja, poikkeuksena kolumnit. Oli tavoiteltavaa ja hyveellistä olla #vallanvahtikoiria.

Median tehtävä ei ole rakenteellinen sosiaalityö tai ”maailman muuttaminen” kuten Hesarissa uskotaan, vaan #tiedonvälitys. Se edellyttää sitä, että pysytään realiteeteissa. Journalismin tulee siksi sanoutua irti affektiivisista kampanjoista ja ideologioista, ja palata perustehtäväänsä: tiedonvälitykseen.

Peräänkuulutan siis mediaa, joka ansaitsee yleisönsä luottamuksen pyrkimällä totuudelliseen tiedonvälitykseen.

Tavallaan on myös haikea olo. Joskus oli kunnia-asia sanoa olevansa journalisti. Tänä vuonna erosin Journalistiliitosta, johon olin kuulunut vuodesta 2002.

Olen pettynyt myös itseeni. En ole saanut koko vuonna aikaiseksi oikein mitään merkittävää.

Anteeksi, jos pilaan jonkun päivän tällä ääneenajattelullani.

Tai mitähän minä tässä anteeksipyytelen yhtään mitään.

Perutaan siis anteeksipyyntö!”

https://sanoma.fi/tiedote/helsingin-sanomat-muistuttaa-rumasta-totuudesta-rumilla-villapaidoilla/

http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/265785-viimeinen-blogi-vapaan-sanan-hautajaiset-usarissa