Kategoria: Ilmastonmuutos

Metsäntutkimuslaitoksen emeritusprofessori Kari Mielikäinen kirjoitti silmät avaavan kuvauksen Ilmastosi-seminaarin esittelyyn ’happamista sateista’, joiden piti tappaa Suomen ja muidenkin maiden metsät 1900-luvun lopulla. Kyseessä oli median ja joidenkin tieteilijöiden luoma joukkopsykoosi, joka on vastaava ilmiö, mikä nykyään vuonna 2020 vallitsee luonnollisen ilmastonmuutoksen ympärillä. ’Metsäkuolemien’ vähentäminen esitellään joissain punavihreissä medioissa edelleen ympäristöliikkeen saavutuksena.

Julkaisen Mielikäisen kirjoituksen alla sellaisenaan, korostukset allekirjoittaneen. Kirjoituksen jälkeen muutama oma huomioni (OT).

Kari Mielikäinen, NOLO OLO

Esitykseni otsikko on otettu Lapin Kansan pääkirjoituksesta 1990-luvun loppupuolelta. Päätoimittaja tunnusti kirjoituksessaan median seuranneen lähes kaksi vuosikymmentä ”vääriä profeettoja”, jotka olivat saaneet lehdistön, radion, TV:n ja suuren yleisön uskomaan lähes sokeasti laaja-alaiseen metsäkuolemaan, joka oli tulossa pikaisesti ilmansaasteiden, erityisesti rikkidioksidin, mutta myös typen ja otsonin aiheuttamana. Kuolema oli hiipimässä metsään sekä neulasten (kaasut) että maan (hapan sade) kautta.

Metsäkeskustelu alkoi 1970-luvun lopulla, jolloin suurten ruskohiilivoimaloiden ja metallisulattojen lähiympäristössä (muutaman kilometrin säteellä) alkoi kuolla puita erityisesti itäisen Euroopan vuoristoseuduilla. Valppaat kansalaiset ja tutkijat alkoivat katsella kaikkia metsiä ”sillä silmällä” ja olivat näkevinään neulasiaan varistavia metsiä ja puita kaikkialla. Tilanne oli niin huolestuttava, että tutkijat ja poliitikot käynnistivät laajan ympäristönseurannan kaikissa 28:ssa EU:n jäsenvaltioissa. Maata, kasvillisuutta, ilmaa, vesistöjä ja puita monitoroitiin parikymmentä vuotta sadoilla miljoonilla euroilla.

Ennen ensimmäistäkään mittausta muutamat tohtorit ja professorit katselivat tehtaiden lähellä kasvavien puiden neulasten solurakenteita mikroskoopilla tai monitoroivat latvusten muotoja ja harsuuntumista silmävaraisesti ja totesivat metsien tuhoutuvan laaja-alaisesti pikavauhdilla. Samoihin aikoihin Tsekinmaan vuoristosta löytyi muutamia laaja-alaisia metsäalueita, joilla puusto oli kuollut yhtenä vuodenvaihteena muutamassa kuukaudessa. Näitä kuvia näytettiin myös Suomen TV:ssä ja tehtiin näyttäviä ”luurankometsäanimaatioita” tuleville vuosikymmenille. Kuoleman ahdistus oli tämän jälkeen taattu.

1980-luvun puolivälissä Suomen Lapista löytyi montakin heikkokuntoista metsäaluetta, jotka pika-arvioiden mukaan olivat ilmansaasteiden runtelemia. Laajimmat alueet olivat keväällä 1985 Rovaniemen ympäristössä ja pari vuotta myöhemmin Itä-Lapin Sallassa. Lisäksi Levillä löytyi laskettelukeskuksen rinteessä kapea vyö, jossa puiden neulaset ruskettuivat ja tippuivat pois muutamassa viikossa kevättalvella. Sallan metsätuhon syyksi arveltiin Kuolan niemimaan nikkelisulattojen rikkidioksidipäästöjä, jotka vastasivat suuruudeltaan koko Suomen päästöjä.

Lapin metsissä aloitettiin pikaisesti laaja (kymmeniä miljoonia markkoja) tutkimusohjelma yhdessä Neuvostoliiton tutkimusorganisaatioiden kanssa.
Metsäntutkimuslaitoksen kasvututkijat olivat 1980-luvulla hankalassa tilanteessa. Laitoksen tuhannet pitkäaikaiskokeet ja valtakunnan metsien inventoinnit eivät suostuneet osoittamaan metsissä kuoleman merkkejä, vaan päinvastoin metsien kasvu oli kaiken aikaa nousussa. Käymäni keskustelut kollegoideni kanssa viittasi siihen, että tilanne oli sama monissa muissakin Euroopan maissa. Siirryin vuonna 1993 vierailevaksi tutkijaksi Etelä-Saksan Freiburgiin, jossa käynnistimme yhdessä sikäläisen kasvuprofessorin kanssa laajan tutkimushankkeen, jossa oli vain yksi kysymys: ”Onko maanne metsissä näkyvissä kasvun muutoksia, joita ei voida selittää metsien hoidolla tai metsien rakenteen muutoksilla?” Tarkasteluajanjakso oli 1900-luku tai pidempi.

Saimme mukaan lähes 50 tutkijaa kahdestatoista Euroopan maasta ilman ulkopuolista rahoitusta. Kaikki yrittivät penkoa kysymystä omien yliopistojensa tai tutkimuslaitosten voimavaroilla.

Mistä se nolo olo sitten tuli? Se tuli siinä, että ennusteet metsäkuolemasta ja sen syistä olivat kymmenkertaisesti liioiteltuja. Toisin sanoen mallien desimaalipilkku oli väärässä paikassa. Vuosikymmenien ympäristönseurannan lopputulos oli se, että puiden kunto (neulasmäärä -harsuuntuminen) vaihteli koko seurannan ajan ylös-alas ilman mitään trendiä. Puiden ajoittaisen huonokuntoisuuden syyt olivat suurimpien saastuttajien lähialueita lukuun ottamatta luonnollisia. Koko Euroopan tarkastelu osoitti puiden kunnon korreloivat voimakkaimmin metsien iän, kuivuuden, vuoristoisuuden, hyönteistuhoepidemioiden ja meren läheisyyden kanssa. Kaikkein heikoimmin puiden kunto korreloi alueen rikkidioksidipitoisuuden kanssa. Keski-Euroopan metsiä runteli pakkastuho vuodenvaihteessa 1978/79.

Ilman epäpuhtauksilla ei ollut myöskään mitään tekemistä Lapin metsätuhojen kanssa. Sallan metsiä kuritti sateisen kesän aikaansaaman sienitauti, versosurma, joka tappoi muutaman hehtaarin metsää Sallan Sätsissä (Ylen uutisten ennuste kuolevan metsän määrästä oli ollut ennen tutkimuksia tuhansia tai kymmeniä tuhansia hehtaareja). Rovaniemen ympäristön tuhot aiheutuivat lumettoman ja kylmän talven syvästä roudasta, joka viipyi soilla pahimmillaan seuraavan kesän loppupuolelle. Puiden oli pakko tiputtaa haihduttavia neulasia pelastautuakseen tilanteessa, jossa juuret eivät saaneet vettä jäätyneestä maasta. Levin tuho aiheutui inversioilmiöstä, eli kylmä ja lämpimän ilmakerroksen sekoittumisesta tunturin rinteessä.

Vuosina 1993-1996 toteutetun Euroopan metsien kasvutrenditutkimuksen lopputulokset olivat myös sen verran järkyttäviä, ettei Suomen media niitä pahemmin noteerannut. Tulosten mukaan Keski- ja Etelä-Euroopan metsien (=puiden) kasvu oli lisääntynyt koko 1900-luvun ajan. Pohjoisessa luonnonsuojelualueilla metsänhoidolta ”rauhassa” kasvaneiden puiden kasvu ei ollut muuttunut mihinkään suuntaan. Tutkijoiden yhteinen käsitys kasvun muutoksen syistä oli liikenteestä ja maataloudesta peräisin oleva lannoittava typpilaskeuma, joka vastasi Keski-Euroopassa metsänlannoituksessa käytettävä annostusta (25 kg N/ha/v).

Sanoin, ettei media noteerannut tuloksia, mutta se ei aivan pidä paikkaansa. Sain Freiburgissa lokakuussa 1996 pidettyyn loppuseminaariin soiton Helsingin Sanomien toimittajalta. Keskustelu johti seuraavana päivänä pieneen pääkirjoitukseen otsikolla ”Hyvä uutinen Euroopan metsistä”. Siinä sanottiin hyvin lyhyesti, etteivät metsät kuolekaan. Lapin Kansan päätoimittaja kertoi suurin piirtein samoihin aikoihin, että media oli innostunut (höyrähtänyt) maailmanloppua ennustavien väärien profeettojen kelkkaan. Hän pyysi myös anteeksi sitä, miten he olivat myös pilkanneet silloisia ”toisinajattelijoita” väärin perustein.

Mitä haittaa metsäkuoleman uhkan liioittelusta sitten oli? Saatiinhan kohulla aikaan ainakin se, että ilman puhtaudesta alettiin huolehtia. Suurin hyötyjä ilman puhdistumisesta ei ollut metsä, vaan ihmisten keuhkot. Suurin häpeä koitui tiedeyhteisön joillekin jäsenille, jotka pilasivat koko tieteellisen tutkimuksen mainetta ja rehellisyyttä.

Ilmansuojelua olisi pitänyt perustella metsien sijaan yksinkertaisesti saasteiden terveysvaikutuksilla. Tämän päivän ympäristökeskustelua pitäisi suunnata energiapolitiikkaan, uusiutumattomien raaka-aineiden säästöön ja ympäristön pilaamiseen (pienhiukkaset, vedet, muovit). Jos ihmisen ja hiilidioksidin vaikutus ilmastoon osoittautuu samanlaiseksi kuplaksi kuin liioiteltu metsäkuolema, aika monella asiantuntijalla saattaa olla jälleen ”nolo olo”.

Alkuperäinen kirjoitus löytyy Ilmastosi-seminaarin puhujaesittelystä. Seminaari järjestetään Messukeskuksessa 15.8.2020. Tiedossa on monia kiinnostavia esityksiä ja näkökulmia, joita punavihreä valtamedia ei suvaitse julkaista.

Yllä oleva ’happamat sateet’ -psykoosi on vain yksi vihreä valhe pitkässä listassa, joista yksi on tämän vuosituhannen suurin huijaus – ihmisen syyllisyys ilmastonmuutokseen – ilmastohan muuttuu kuten se on aina muuttunut. Tässä blogissani on ilmastonmuutoksesta paljon materiaalia. Viime aikoina vihreät ovat yrittäneet esittää, että menossa olisi ’kuudes sukupuuttoaalto’, vaikka lajien määrässä ei ole havaittavissa mitään erityistä. Punavihreän liikkeen olemassaolo perustuu ihmisten pelotteluun erilaisilla katastrofeilla.