Törmäsin netissä suomalaisen filosofin Reijo Siipolan tuoreeseen tutkielmaan ’Onko IPCC:n Ilmasto-oppi tiedettä?’, jossa hän analysoi vallitsevaa ilmasto-oppia, sen tieteellisiä perusteita ja uskottavuutta.
Sekä analyysi, että johtopäätökset ovat karua luettavaa. Joitain poimintoja alla.
…tieteellisen tiedon edustajana esiintyy YK:n hallitustenvälinen ilmastopaneeli, IPCC. Se ei kuitenkaan ole tiedeyhteisö, vaan poliittinen elin. Tuo seikka herättää kysymyksen, onko Ilmasto-oppi lainkaan tiedettä.
Millainen sääilmiö Ilmasto-opin piirissä luettaisiin oppiin sopimattomaksi eli sen falsifioivaksi? Koska opin ennuste on ilmaston lämpeneminen, voisi olettaa kylmien säiden kumoavan sitä. Näyttää kuitenkin siltä, että teoriaa voidaan tukea niin lämpimän kuin kylmänkin sään esiintymillä. Googlesta tehty esimerkin poiminta sattui ensimmäisenä Itä-Suomessa ilmestyvään maakuntalehteen. Sen pääkirjoituksessa 22.7.2017 todettiin: ”Suomen kesä on ollut tänä vuonna ailahteleva ja viileä.” Kylmiä kesiä oli koettu myös 2015, 2004 ja 1993, eli ääri-ilmiöt olivat lisääntymässä. Johtopäätös: ”Ilmastonmuutos on nyt tullut iholle”.
Jos vaikutelma ilmasto-opin äärimmäisestä sovellettavuudesta mihin tahansa faktoihin on oikea, kyseinen oppi on itsessään kumoutumaton, eikä se silloin ole tiedettä.
Horoskooppeihin uskova siis yrittää verifioida ennustetta, eli todistaa sitä oikeaksi, kun taas tieteellinen työ on sitä, että yritetään falsifioida esimerkiksi IPCC:n ennustetta. Jos jokin teoria kuitenkin kokoaa ympärilleen yhteisön, joka ei ota vastaan teoriaa kumoavia todisteita vaan ainoastaan kerää näyttöä teorian tueksi, kyseessä ei ole tiedeyhteisö, vaan ehkä ideologinen joukko. Tällaiseen viittaa meteorologin, emeritusprofessori (MIT) Richard Lindzenin maininta: ” Poliittinen intomielisyys on vain lisääntynyt sen jälkeen, kun poliittinen ideologia on alkanut esittää merkittävää osaa ilmastoasiassa” (8.10.2018,5). Lindzen on tehnyt yli 200 tutkimusta koskien meteorologiaa ja ilmastotiedettä. Näyttää siis siltä, että Ilmasto-oppi ei ole sellaisen yhteisön hallussa, joka etsisi näyttöjä opin kumoamiseksi.
Jos Ilmasto-oppi esittäytyy tieteenä, sen tulee julkaista opin tieteelliset perusteet, jos ne ovat jo löydetyt. Jos hypoteesi kuitenkin on vielä vain arvaus, ei gallup-tulos tai vedonlyöntikerroin tee siitä sen kummempaa.
Jos Popperin tavoin vielä kysyisimme minkä ongelman tuo totuus ratkaisee, tulisi kiusaus esittää myös ehdotus vastaukseksi: Ilmasto-oppi varmuuden oppina ratkaisee sen Suuren Totuuden puutteen, joka maailmassa vallitsee uskon edellisen, marxilaiseen totuuteen sammuttua.
On todettu, että Marsin jäätiköissä on alkanut tapahtua sulamista. Kun eräs tiedemies Venäjällä osoitti Marsin jäätiköiden pienenemisen todisteena auringon lämmittävän vaikutuksen lisääntymisestä planeettojen pinnoilla, muuan toinen tiedemies sanoi hänen esittämänsä olevan täydellisesti ristiriidassa yleisen tieteellisen mielipiteen kanssa ja sen laajan todistusaineiston kanssa joka on esitetty IPCC:n raportissa. Kirjan kirjoittajat katsovatkin oikeutetuksi kysyä, onko olemassa mitään Opin vastaisia todisteita, joista keskustelu on sallittua.
Jos ilmasto-opin varmuuden epäilijät katsotaan peräti pahoiksi ihmisiksi, se seikka vain vahvistaa oletusta siitä, että oppi on saavuttanut paradigman aseman. Kritiikin valikoimaton, tunnepitoinen torjunta kielii tieteen maailmaa tuntemattomasta kannattajakunnasta, joka on omaksunut opin sen perusteisiin perehtymisen sijasta uskossa omaksuen.
Verrattaessa Ilmasto-opin julkista ilmiötä muutamien huomattavimpien tieteenfilosofien kuvauksiin siitä, mikä on tieteen ja kvasitieteen raja, sekä siitä minkälaiset muodot ovat tieteen tuntomerkeiksi sen historian aikana osoittautuneet, näyttää siltä, että opin painopiste asettuu tieteen ulkopuolelle.
Ilmasto-opin julkinen levitys menestyy hyvin. Se noudattaa joukkopsykologian tuntemaa kaavaa, jonka mukaan mahdollisimman yksinkertaista sanomaa toistetaan lähes päivittäin vuodesta toiseen. Ilmoitetaan vain yksi niin sanotuista kasvihuonekaasuista, joka tieto riittää siihen, ”että eliitti voi kuvitella ymmärtävänsä luonnontiedettä”. Ilmoitettu ilmasto-ongelma on ainoastaan hiilidioksidin määrä ilmakehässä. Ilmoittamatta jää sen määrä 0,04%, josta siitäkin vain 4% on ihmiskunnan tuottamaa. Tieteenalan piirissä on sellainen käsitys, että se ei välttämättä ole merkittävä tekijä maapallon lämpötasapainoa ylläpitävän monimutkaisen järjestelmän tekijöiden joukossa. Tieteellistä tietoa välitettäessä tulee mukaan liittää tiedon perustelut. Näin ei Ilmasto-opin levittämisessä menetellä. Opin koko levitystapa viittaa siihen, että on kyse jostain tieteen ulkopuolisesta.
Ilmasto-oppi ei näytä oleellisesti poikkeavan aiemmista pelottavista ennustuksista. Niistä, joita on levitetty tieteen, uskonnon tai muun enteiden tulkitsijayhteisön nimissä, ja joihin on uskottu varsin yleisesti jo siinä vaiheessa, kun ennustus on sitten paljastunut paikkansa pitämättömäksi aikaisempien vastaavien ennustusten tavoin. Ilmasto-opin perimmäinen tavoite, jota ei aktiivisesti pidetä esillä, mutta joka on esillekin päässyt, on sama, kuin oppia edeltävän marxilaisen opin varsinainen päämäärä, maailman talousjärjestelmän kumoaminen.
Kirjoittajaa voidaan kuitenkin pitää odotuksen pettäjänä, ellei kysymyksen esitettyään edes lopuksi anna siihen jotain vastausta. Niinpä päädyn toteamaan, että Ilmasto-oppi kuuluu tieteen piiriin viimeistään silloin, kun se liitetään uskontotieteen kohteiden joukkoon.
