Stanfordin yliopiston tutkija: Epävarmuus tekee ilmaston lämpötilaennusteista arvottomia

Amerikkalainen Stanfordin yliopiston tutkija, tohtori Patrick Frank on julkaissut 6.9.2019 arvostetussa tiedemediassa Fronties in Earth Science tutkielman nimeltä ’Propagation of Error and the Reliability of Global Air Temperature Projections’. Tuon voisi suomentaa vaikka ’Maailmanlaajuisten ilman lämpötilaennusteiden luotettavuus ja virheiden kasautuminen’. Julkaisua pidetään jo nyt hyvin merkittävänä arvioitaessa ilmastotutkimusten lämpötilaennusteiden luotettavuutta ja osuvuutta.

Fysikaalisissa tieteissä ja tilastotieteessä otetaan rutiininomaisesti huomioon mahdollisuus, että virheitä on mm. mittauksissa ja nämä voivat kumuloitua. Ilmastoa tutkittaessa erityisesti meteorologian puolella tämä on todennäköisesti tarkoituksellisesti unohdettu, sillä se olisi paljastanut ennusteiden laajat virherajat, ts. että tietokonemallien lopputulokset voivat olla käytännössä mitä sattuu virheiden kumuloitumisen vuoksi. Tulosten epävarmuudet ovat suurempia kuin ilmiöt mitä malleilla yritetään ennustaa. Epävarmuus laajenee valtavasti ajan myötä.

Frank on jo vuonna 2016 videoidussa esityksessään selostanut asian. Häneltä on mennyt kaikkiaan kuusi vuotta saada tutkielmansa julkaistua. WUWT-sivustolla oli jo vuonna 2017 kertomus siitä kuinka hän on yrittänyt saada tutkielmansa läpi. Tuosta meni vielä kaksi vuotta, että tutkielma lopulta julkaistiin. Frank halusi julkaisun ilmastotutkimuksen kannalta merkittävään julkaisuun, jolla olisi vaikutusta myös meteorologian puolella. Tämä ei meinannut millään onnistua alan sisäänlämpiävyyden vuoksi. Julkaisun läpimenon jälkeen hän kirjoitti uuden jutun WUWT-mediaan. Tuota juttua on kommentoitu paljon, eli keskustelu aiheesta on herännyt. Onpa ilmastotutkimuksen piiristä tunnettu skeptikko Roy Spencer kirjoittanut aiheesta kritiikinkin. Myös sen yhteydessä on paljon keskustelua. Roy Spencer on tunnettu ihmisen syyllisyysolettaman kriitikko ja skeptikko, mutta eri syistä kuin Pat Frank. Molemmat ovat sitä mieltä, ettei ihmiskunta ole syyllinen ’ilmastonmuutokseen’, millä yleensä vallitsevassa uuskielessä tarkoitetaan maapallon keskilämpötilan muutosta.

Koska en itse ymmärrä asiasta riittävästi, pyysin erästä tilastomatemaatikkoa arvioimaan tutkielmaa. Hän vahvisti, että virheen laajeneminen otetaan tilastotieteessa rutiininomaisesti huomioon ja ihmetteli, ettei sitä oltu huomioitu lukuisissa lämpötilan ennustemalleissa. Pyysin myös esimerkkiä asiasta:

Oletetaan että malli ennustaa että lämpötila nousee X+0.1 astetta vuodessa. Ennuste on saatu aikaan olettamalla vakiolle X arvo nolla, joten malli ennustaa 30 vuoden päästä 30 * 0.1 = 3.0 asteen nousua keskilämpötilaan. (Olen jättänyt mallin tuoman epävarmuuden pois, olettaen että se on suhteellisen pieni). Nyt kuitenkin huomataan, että tämä ”vakio” X on saatu vuoden mittausarvoista joissa on keskivirhettä +/- 1.0 astetta. Kun tämän suureen X sisältämä epävarmuus otetaan huomioon, 90% luottamusväli seuraavan vuoden lämpötilan vaihteluarviolle onkin jo 0.1 +/- 1.645*1.0 = (-1.5, 1.7) astetta. (Kerroin 1.645 tulee normaalijakauman 95% kvantiilista). Kun katsotaan ennustetta usean vuoden, esim. 30 vuoden päähän, virheet kasautuvat neliösumman neliöjuurena eli tässä luottamusväli laajenee 30:n neliöjuuren eli noin 5.5-kertaisiksi. 90% luottamusväli onkin nyt 3.0 +/- 1.645 * sqrt(30) * 1.0 = (-6.0, 12.0). Tämä kertoo, että mallin sisältämä epävarmuus on niin suurta, että siitä ei ole päätöksenteon tueksi. Oma lukunsa on tietysti vielä se, että onko malli edes todenmukainen.

Minun on myönnettävä, etten täysin tajua tätä tilastotieteellistä näkökulmaa. Sen kyllä tiedän, että hyvin monen muuttujan ennustemallissa, jossa lähtöarvot ovat arvioita, yhdenkin lähtöarvon pieni muuttaminen saattaa ajan kuluessa muuttaa lopputulosta oleellisesti – esimerkiksi tutkimuksissa merten lämpösisällöstä on valtavia eroja.

Maapallon lämpötilaa ennustettaessa on myös tuntemattomia tekijöitä, esimerkiksi tulivuorten aktiivisuus, meteorien vaikutukset tai auringon koronapurkaukset. Oma käsitykseni on, että kokonaisuus on kaoottinen ja sen luotettava ennustaminen on mahdotonta. Frankin tutkielma käsittelee ennusteiden sisäistä epävarmuutta ja osoittaa epävarmuuden johtavan ennusteiden arvottomuuteen, vaikka tuntemattomat tekijät poissuljettaisiin.

Lisäys: Keskustelua asiasta Ilmastofoorumin Facebook-ryhmässä: https://www.facebook.com/groups/ilmastofoorumi/permalink/10156763995317725/

Iltalehden päätoimittaja Kreeta Karvala levittää väärää tietoa ja kieltäytyy korjauksesta

(Ao. kirjoitusta laajennettu 17.9.2019)

Iltalehti julkaisi 11.9.2019 Kreeta Karvalan pääkirjoituksen, jossa hän kirjoittaa mm. seuraavasti:

Kun tiedetään, että maailmanlaajuisesti ihmiskunnan hiilidioksidituotanto on noin 4 % muun luonnon tuottaessa 96 % hiilidioksidista, niin miten Suomessa 68 % olisikin muka aiheutunut kotitalouksista?

Ihmiskunnan osuus 29/(29+439+332)=0,03625, pyöristettynä noin 4 %. Lähde: IPCC.

Eihän tuo Karvalan teksti tietenkään voi pitää paikkaansa, vaan Karvalan luvut ovat osajoukko ihmiskunnan 4 % osuudesta. Suomen ollessa hyvin metsäinen maa, on Suomen ihmisten osuus CO2-tuotantoon todennäköisesti tuota 4 % pienempi. Luontainen CO2-tuotanto ilman ihmisiä Suomessa aiheutuu esim. lahoavista kasveista ja vastaa lähes sataa prosenttia Suomen CO2-tuotosta. Miksi tätä ei tuoda esille? Voin vain arvailla – luultavasti suomalaisten syyllisyydentuntoa halutaan nostaa. Jos todettaisiin, että luontainen CO2-tuotanto on lähes sata prosenttia, niin koko ’uutiselta’ putoaisi pohja.

Laskentatavat ovat arvioita, joissa on hyvin suuria epävarmuuksia. Mikäli kasvillisuus kokonaisuudessaan, esim. soiden hiilinielut otettaisiin noissa laskelmissa huomioon, olisi Suomi mahdollisesti CO2-neutraali.

Laitoin Karvalalle sähköpostia ja hän vastasi ensimmäiseen viestiini, mutta ei enää toiseen:

Kieltäytyminen selvän virheen korjaamisesta on vain yksi esimerkki lisää suomalaisen punavihreän median jatkuvaan valeuutisointiin ja propagandaan. Kokemukseni mukaan valittaminen Julkisen Sanan Neuvostoon ei hyödytä. Se tulkitsee asioita aivan samat punavihreät lasit päässään kuin valtaosa Suomen toimittajista.

Vanhaa roomalaista sanontaa mukaellen – lukija varokoon.

(Alla 17.9.2019 tähän kirjoitukseen päivitettyä tekstiä)

Karvala viittaa kirjoituksessaan Syken tutkimukseen. Syken sivuilla on seuraavanlaista tekstiä:

Yllä olevassa Syken tekstissä puhutaan jatkuvasti Suomen tai Uudenmaan päästöistä mainitsematta missään, että kyse on ihmisten aiheuttamista päästöistä, jotka ovat vain muutamia prosentteja CO2-kokonaistuotannosta. Lähteenä oleva Uudenmaan liiton sivusto kertoo niin ikään vain ihmisten osuudesta. Hienoja laskelmia erilaisista lämmityksen osuuksista jne. mainitsematta sanallakaan, että kyseessä on mitätön osuus verrattuna luonnolliseen CO2-tuotantoon. Annetaan ymmärtää, että ihmiset tuottavat kaikki CO2-päästöt. Tuollaisilla laskelmilla saadaan kyllä työllistettyä tuhansia ihmisiä sekä julkisella, että yksityisellä sektorilla. Tosin se vaatii koko asian tietoista vääristelyä.

Kyseessä on mielestäni virkavastuulla tehty väärän tiedon levittäminen ja tietoinen propaganda. Eikä ole valitettavasti ainoa kerta. Kiinnitin Syken sivuilla oleviin vääriin tietoihin lajimääristä huomiota jo viime keväänä. Miksi viranomaisemme valehtelevat meille?

Ilmasto-opin tiedefilosofinen analyysi

Törmäsin netissä suomalaisen filosofin Reijo Siipolan tuoreeseen tutkielmaan ’Onko IPCC:n Ilmasto-oppi tiedettä?’, jossa hän analysoi vallitsevaa ilmasto-oppia, sen tieteellisiä perusteita ja uskottavuutta.

Sekä analyysi, että johtopäätökset ovat karua luettavaa. Joitain poimintoja alla.

…tieteellisen tiedon edustajana esiintyy YK:n hallitustenvälinen ilmastopaneeli, IPCC. Se ei kuitenkaan ole tiedeyhteisö, vaan poliittinen elin. Tuo seikka herättää kysymyksen, onko Ilmasto-oppi lainkaan tiedettä.

Millainen sääilmiö Ilmasto-opin piirissä luettaisiin oppiin sopimattomaksi eli sen falsifioivaksi? Koska opin ennuste on ilmaston lämpeneminen, voisi olettaa kylmien säiden kumoavan sitä. Näyttää kuitenkin siltä, että teoriaa voidaan tukea niin lämpimän kuin kylmänkin sään esiintymillä. Googlesta tehty esimerkin poiminta sattui ensimmäisenä Itä-Suomessa ilmestyvään maakuntalehteen. Sen pääkirjoituksessa 22.7.2017 todettiin: ”Suomen kesä on ollut tänä vuonna ailahteleva ja viileä.” Kylmiä kesiä oli koettu myös 2015, 2004 ja 1993, eli ääri-ilmiöt olivat lisääntymässä. Johtopäätös: ”Ilmastonmuutos on nyt tullut iholle”.
Jos vaikutelma ilmasto-opin äärimmäisestä sovellettavuudesta mihin tahansa faktoihin on oikea, kyseinen oppi on itsessään kumoutumaton, eikä se silloin ole tiedettä.

Horoskooppeihin uskova siis yrittää verifioida ennustetta, eli todistaa sitä oikeaksi, kun taas tieteellinen työ on sitä, että yritetään falsifioida esimerkiksi IPCC:n ennustetta. Jos jokin teoria kuitenkin kokoaa ympärilleen yhteisön, joka ei ota vastaan teoriaa kumoavia todisteita vaan ainoastaan kerää näyttöä teorian tueksi, kyseessä ei ole tiedeyhteisö, vaan ehkä ideologinen joukko. Tällaiseen viittaa meteorologin, emeritusprofessori (MIT) Richard Lindzenin maininta: ” Poliittinen intomielisyys on vain lisääntynyt sen jälkeen, kun poliittinen ideologia on alkanut esittää merkittävää osaa ilmastoasiassa” (8.10.2018,5). Lindzen on tehnyt yli 200 tutkimusta koskien meteorologiaa ja ilmastotiedettä. Näyttää siis siltä, että Ilmasto-oppi ei ole sellaisen yhteisön hallussa, joka etsisi näyttöjä opin kumoamiseksi.

Jos Ilmasto-oppi esittäytyy tieteenä, sen tulee julkaista opin tieteelliset perusteet, jos ne ovat jo löydetyt. Jos hypoteesi kuitenkin on vielä vain arvaus, ei gallup-tulos tai vedonlyöntikerroin tee siitä sen kummempaa.
Jos Popperin tavoin vielä kysyisimme minkä ongelman tuo totuus ratkaisee, tulisi kiusaus esittää myös ehdotus vastaukseksi: Ilmasto-oppi varmuuden oppina ratkaisee sen Suuren Totuuden puutteen, joka maailmassa vallitsee uskon edellisen, marxilaiseen totuuteen sammuttua.

On todettu, että Marsin jäätiköissä on alkanut tapahtua sulamista. Kun eräs tiedemies Venäjällä osoitti Marsin jäätiköiden pienenemisen todisteena auringon lämmittävän vaikutuksen lisääntymisestä planeettojen pinnoilla, muuan toinen tiedemies sanoi hänen esittämänsä olevan täydellisesti ristiriidassa yleisen tieteellisen mielipiteen kanssa ja sen laajan todistusaineiston kanssa joka on esitetty IPCC:n raportissa. Kirjan kirjoittajat katsovatkin oikeutetuksi kysyä, onko olemassa mitään Opin vastaisia todisteita, joista keskustelu on sallittua.

Jos ilmasto-opin varmuuden epäilijät katsotaan peräti pahoiksi ihmisiksi, se seikka vain vahvistaa oletusta siitä, että oppi on saavuttanut paradigman aseman. Kritiikin valikoimaton, tunnepitoinen torjunta kielii tieteen maailmaa tuntemattomasta kannattajakunnasta, joka on omaksunut opin sen perusteisiin perehtymisen sijasta uskossa omaksuen.

Verrattaessa Ilmasto-opin julkista ilmiötä muutamien huomattavimpien tieteenfilosofien kuvauksiin siitä, mikä on tieteen ja kvasitieteen raja, sekä siitä minkälaiset muodot ovat tieteen tuntomerkeiksi sen historian aikana osoittautuneet, näyttää siltä, että opin painopiste asettuu tieteen ulkopuolelle.

Ilmasto-opin julkinen levitys menestyy hyvin. Se noudattaa joukkopsykologian tuntemaa kaavaa, jonka mukaan mahdollisimman yksinkertaista sanomaa toistetaan lähes päivittäin vuodesta toiseen. Ilmoitetaan vain yksi niin sanotuista kasvihuonekaasuista, joka tieto riittää siihen, ”että eliitti voi kuvitella ymmärtävänsä luonnontiedettä”. Ilmoitettu ilmasto-ongelma on ainoastaan hiilidioksidin määrä ilmakehässä. Ilmoittamatta jää sen määrä 0,04%, josta siitäkin vain 4% on ihmiskunnan tuottamaa. Tieteenalan piirissä on sellainen käsitys, että se ei välttämättä ole merkittävä tekijä maapallon lämpötasapainoa ylläpitävän monimutkaisen järjestelmän tekijöiden joukossa. Tieteellistä tietoa välitettäessä tulee mukaan liittää tiedon perustelut. Näin ei Ilmasto-opin levittämisessä menetellä. Opin koko levitystapa viittaa siihen, että on kyse jostain tieteen ulkopuolisesta.

Ilmasto-oppi ei näytä oleellisesti poikkeavan aiemmista pelottavista ennustuksista. Niistä, joita on levitetty tieteen, uskonnon tai muun enteiden tulkitsijayhteisön nimissä, ja joihin on uskottu varsin yleisesti jo siinä vaiheessa, kun ennustus on sitten paljastunut paikkansa pitämättömäksi aikaisempien vastaavien ennustusten tavoin. Ilmasto-opin perimmäinen tavoite, jota ei aktiivisesti pidetä esillä, mutta joka on esillekin päässyt, on sama, kuin oppia edeltävän marxilaisen opin varsinainen päämäärä, maailman talousjärjestelmän kumoaminen.

Kirjoittajaa voidaan kuitenkin pitää odotuksen pettäjänä, ellei kysymyksen esitettyään edes lopuksi anna siihen jotain vastausta. Niinpä päädyn toteamaan, että Ilmasto-oppi kuuluu tieteen piiriin viimeistään silloin, kun se liitetään uskontotieteen kohteiden joukkoon.