Isäni kuoli muutama vuosi sitten 91-vuotiaana julkisessa hoitolaitoksessa. Kuulin jälkikäteen tarinan siitä, miten tapahtumaketju oli edennyt. Korostan, että olen toisen käden tietojen varassa, jonka vuoksi en mainitse nimiä tai paikkoja.
Isäni oli saanut laitoksessa influenssan, jonka jälkitautina tulleeseen keuhkokuumeeseen hän sitten kuoli. Ihmettelin tilannetta, koska tiesin, että isäni kuului ikänsä ja sydänvikansa vuoksi varmasti riskiryhmään. Miksi rokotetta ei oltu annettu? Tämän lisäksi iäkästä äitiäni, jonka kanssa isäni ollut yli 60 vuotta naimisissa, ei päästetty viimeisinä päivinä katsomaan miestään tartuntavaaran vuoksi. Sitten päästettiin kun hänen miehensä, minun isäni, oli kuollut. Olin jo tapahtuma-aikaan hilkulla marssia laitokseen vaatimaan, että isääni pitää päästä katsomaan, mutta äitini ei halunnut aiheuttaa hämminkiä. Oikein tyypillinen suomalainen, joka tyytyy kuuliaisesti siihen mitä hänelle sanotaan.
Tässä asiassa on kaksi puolta, enkä ole kuullut sitä toista puolta. Keuhkokuumetta sanotaan yleisesti vanhustenhoidossa vapahtajaksi, sillä monet dementikot ja alzheimer-potilaat kuolevat lopulta siihen ja pääsevät kärsimyksistään. Usein minkäänlainen hoito keuhkokuumeeseen ei enää tehoa oman vastustuskyvyn ollessa alhaalla. Isänikin oli kärsinyt dementiasta jo pitkään, eikä enää tuntenut omaisiaan, eikä ollut muutenkaan enää ns. aikaan ja paikkaan orientoitunut. Hän oli jo pitkään itse halunnut ’täältä pois’. Loppujen lopuksi kauhean paljon ei olisi ollut enää tehtävissä. Isäni oli elänyt pitkän elämän. Kysyin äidiltäni, että haluaako hän, että nostan metelin mahdollisesta hoitovirheestä ja omaisen kaltoin kohtelusta. Ei hän tietenkään halunnut, mahdollinen virhe haudattiin miehen mukana.
Käydessäni joskus yllättäen isääni katsomassa jonakin viimeisistä vuosista, hän ei enää tunnistanut minua ja haju oli kuvottava. ’Tavara’ oli housussa ja mies muissa maailmoissa katsoen telkkariohjelmaa josta hän ei enää selvästikään mitään ymmärtänyt. Olisiko ollut vahva lääkitys päällä? Vanhukset voivat olla joskus todella vaikeita hoidettavia, varsinkin jos aivot ovat jo pahoin rappeutuneet. He eivät enää ymmärrä omaa parastaan, esimerkiksi että vaippa olisi vaihdettava, vaan tappelevat voimakkaasti vastaan, raapivat ja lyövät. Tiedän asiasta ihan jonkin verran, sillä olen nuorena miehenä ollut mielisairaanhoitajan sijaisena. Aikuisen vaipan vaihto, syöttäminen, pesu jne. ovat tuttua hommaa. Olisikin jokaiselle hyväksi saada oppia siitä, miten alas ihminen voi vajota. Kun dementia on päässyt jo pahaksi, niin ihmisellä ei toimi enää kuin nielemisrefleksi. Kun laittaa ruokaa suuhun, niin se osataan nielaista. Edes silmät eivät enää kohdistu mihinkään.
En pidä yllä olevaa tai nyt viime päivinä esiin tulleita juttuja kovin poikkeuksellisina. En tietenkään tiedä näistä viimeaikaisista tapahtumista yksityiskohtia. Mahtavatko tietää ketkään muutkaan kuin asianosaiset totuutta?
Ihmisen loppuaika ei ole kaunis jos joku aivotauti iskee, hoitopaikasta riippumatta. Valvontakysymyksissä voidaan silti tehdä paljonkin. Oma ehdotukseni on antaa hoitopaikan valinta vanhuksen, omaisen tai edunvalvojan käsiin, jolloin saadaan satoja tuhansia ’laadunvalvojia’. Jos raha seuraa hoidettavaa, nousee laatu vääjäämättä, koska sillä aletaan kilpailemaan.
Luulen, että isäni aavisti ennen ’kunnalliskotiin’ joutumistaan, mikä häntä odotti. Vaimolleen hän ruputti, että olisi jo aika päästä pois ja että hän tappaa itsensä. Äitini kun joutui tuollaista vuosikausia kuuntelemaan, niin sitten kerran hänellä loppui kärsivällisyys. Isäni oli uhannut hypätä ikkunasta (rintamamiestalon ensimmäinen kerros), jolloin äitini oli tuonut tuolin ikkunan eteen: ’Sen kun hyppäät!’ No, ei ollut hypännyt. Äitini kertoi tätä tarinaa ja selitti ’Voe ku ee ennee noossu jalaka tuolille’. Voitte itse kuvitella vanhan karjalaiseukon äänensävyn, jolle oli savon murre 60 vuoden jälkeen tarttunut.
Isäni oli varmistellut jo vuosikymmeniä aikaisemmin, ettei häntä tarvitse surra. ’Sitten kun minä kuolen, niin älkää viettäko mitään surujuhlia. Viettäkään ilojuhlat! Pistäkää hautajaisissa konjakkipullo jokaisen pöydän keskelle!’ Tähän vastasin, että selvä, myydään kesämökki ja ostetaan koko rahalla koskenkorvaa. Isäni oli hieman hämmästyneen näköinen, mutta ehkä se johtui väärästä juomavalinnasta.
Hautajaiset olivat siihen mennessä ainoat, joissa muistan nauretun. Otimme sen linjan, että kunnioitamme isäni toivetta ja muistelemme hyviä asioita elämän varrelta. Näin tehtiin – kun yksi aloitti, niin hautajaisväestä useampi intoutui kertomaan muistamiaan hauskoja asioita isästäni. Hautajaiset pidettiin seurakuntasalilla (vaikka isäni ei kuulunut kirkkoon) ja isäni toivomuksen mukaisesti kysyin konjakistakin ruokailun lopussa, mutta nuori naispappi ei siihen suostunut. Tarjosin sitten myöhemmin nuoremmalle polvelle konjakkia ravintolassa. Lupaus tuli pidettyä.
